Viime keväänä se tapahtui. Ryhdyin personal traineriksi ja perustin vastaanoton. Ammatistani lukion äidinkielen opettajana en silti luopunut.
LÄHINNÄ KIINNOSTAA KAIKKI
Yksilöllistävästä opetuksesta oli puhuttu jo hyvän aikaa, ja kamppailin isohkon lukion äidinkielen opettajana monen ongelman parissa.
Ryhmäkoot ovat isoja, eikä ole ollut poikkeus, että kurssilla on 37 opiskelijaa. Ylitunteja on paljon, ja tällä hetkellä minulla on opetusvelvollisuuden lisäksi viisi ylimääräistä kurssia vuodessa. Töitä riittää, mutta näinä aikoina ei pidä valittaa vaan olla siitä kiitollinen. Lisäksi opetan mukavassa ja haasteita tarjoavassa koulussa, jossa on inspiroivia kollegoita, joten todella olen kiitollinen ja onnekas.
Keväällä piti kuitenkin ylitöiden ohella alkaa toden teolla sähköistää opetusta. Saimme hienoja, uusia koneita käyttöömme, opettelimme Microsoft Office 365:n käyttöä ja järjestin ryhmälleni Abitti-kokeen. Oli oma valintani kulkea kehityksen aallonharjalla sähköistymisessä ja ryhtyä testailemaan sähköisiä yo-koeympäristöjä, mutta koin, että se on paitsi mielenkiintoista, myös ammatillisesti tärkeää. Kun syksyn alussa kuulin, että sähköinen valtakunnallinen koe lokakuussa pidetään nimenomaan äidinkielessä, huokaisin helpotuksesta. Onneksi tuli kokeiltua, sillä nyt en stressaa siitä yhtään.
NPDL-pedagogiikka tuntui osin olevan sitä mitä olen kaivannut pedagogisessa mielessä opetukseen, mutta se tuntui myös liian abstraktilta. Halusin määritellä opittavia taitoja opiskelijoille - kuten NPDL:ssä -, mutta halusin samaan aikaan pysyä tiukasti asiassa ja olla opetuksessani konkreettinen ja yksinkertainen. Halusin liittää taidot ainesisältöihin. NPDL sopi arviointiin (samalla myös osaamisen määrittelyyn ja tehtävänantoihin) ja istutin sen siihen, osaksi itsearviointia. Tein eri kursseille arviointitaulukkoja, joissa oli kurssin keskeisimmät asiat. Näiden työstäminen oli raskasta, mutta palkitsevaa. Taulukot jäänevät käyttöön kaikilla kursseilla.
Sähköistymisen lisäksi piti kehittää omatahtisuutta ja yksilöllistävää pedagogiikkaa äidinkieleen lisää ja paremmin. Peuran menetelmät kuulostivat hyviltä ja tiesin, että ne olivat tulleet jäädäkseen, ja nyt olisi vain sovellettava niitä muihin oppiaineisiin, omaanikin. Menin kuitenkin takapuoli edellä puuhun. En ollut tutustunut ongelmiin ja kysymyksiin, joita yksilöllistävän oppimisen poluille mahtui, vaan kävin varmasti kaikki sudenkuopat läpi omin avuin.
Oppikirjat eivät vielä istuneet opetuksen yksilöllistämiseen, eikä yksin ollut aikaa tehdä sopivia tehtäviä kaikille kursseille niin nopeasti ja niin paljon kuin kaipasin. Sorruin muutaman kerran antamaan oppikirjastamme valikoiman tehtäviä omaan tahtiin tehtäväksi, mutta havaitsin ne myöhemmin suorastaan kelvottomiksi ja häpesin, että olin valinnut ne opiskelijaparoille. Tehtävät olivat liian vaikeita tai ne oli tarkoitettu käytäväksi opettajajohtoisesti läpi joka tapauksessa. Vastaukset eivät olleet yksinkertaisia. Jotkut tehtävistä olivat puolestaan kysymyksiä, joihin tuli vastata etsimällä oikea kohta oppikirjasta. Tämän kaltaisissa tehtävissä en nähnyt hirveästi järkeä, sillä ne eivät edellyttäneet minkäänlaista ajattelua. Huomasin, ettei monissa kirjan tehtävissä ollut tasoeroja tai matematiikassa olevaa kumulatiivisuutta, vaan uusi tehtävä oli uusi, vaikea asia, irrallinen edellisestä. Juoksin siis opiskelijan luota toisen luokse selittämässä asiaa moneen kertaan. Oppikirjat eivät olleet vielä valmiita yksilöllistävään oppimiseen.
Lisäksi kävin keväällä erilaisilla draamamenetelmien kursseilla ja ne olivat uskomattoman mielenkiintoisia; ilmiöpedagogiikkaa ja yhteisöllistä tekemistä parhaimmillaan. Sovelsin draamatehtäviä kirjallisuuden opetukseen. Olin myös jo aikaa sitten huomannut mindfulness-harjoitusten hyödyllisyyden oppitunneilla, enkä halunnut luopua niistäkään. Läsnäoloharjoituksissa opittiin sisäisen motivaation löytämistä, keskittymistä ja oman itsen hyväksymistä. Mielestäni oppituntien arvo on tekemään ryhtymisessä ja keskittymisen opiskelussa sekä yhteisöllisissä tehtävissä, ei niinkään siinä, että suoritetaan, kuunnellaan tai kirjoitetaan yhtä aikaa jotakin samaa, kuitenkin itsenäisesti tehtävää työtä. Tämän vuoksi halusin ottaa mukaan yksilöllistä pedagogiikkaa ja omatahtista opiskelua, mutta säilyttää kuitenkin yhteisölliset hetket, keskustelut, läsnäoloharjoitukset ja esiintymiset. Haukkasin palan sieltä, palan täältä. Yksinkertaistaminen tuntui vaikealta, mahdottomalta. Olin kaikesta innoissani, mutta järkeistäminen puuttui. Tein myös kaikki illat töitä, kun jossain välissä oli myös tarkistettava opiskelijoiden tuotokset, joiden määrästä en tinkinyt.
Minulta puuttui visio.
Unelmoin opetusmateriaalista, jossa opetus olisi kokonaan videoina ja selkeinä materiaaleina ja joihin liittyisi sopivat, eri tasoiset tehtävät. Tasotestit olisivat itse itsensä tarkistavina Socrative-kokeina, osa suorituksista arvioitaisiin itse tarkkojen tavoitetaulukoiden avulla, ja opettajalle jäisi aikaa auttaa tunnilla kaikkein heikoimpia sekä käyttää tuntien ulkopuolinen virka-aika kirjoitustöiden kommentointiin, ei kuitenkaan jokaiseen iltaan ja viikonloppuun. Työviikko olisi ylimääräisten kurssien kanssa suunnilleen viisikymmentä tuntia eli vallan inhimillinen. Päälle tulisivat vain noin 90 kaksiosaista yo-koetta ja saman verran prelejä tarkistettavaksi vuosittain kahdessa erässä, mutta onhan opettajilla sentään pitkä kesäloma. Jäisi aikaa myös elää työn ulkopuoleista elämää. Wuhuu.
Jos yksilöllistävä oppiminen tarkoitti sitä, että aika vapautetaan kiertelyyn hitaammin etenevien opiskelijoiden tukena, kärjistettynä opettajalle ei jäisi kuin kaikkein yksinkertaisimpien asioiden jankkaaminen uudelleen ja uudelleen sekä loputtomien esseepinojen tarkistaminen. Kuulostaapa kivalta, hyvin ironisin äänenpainoin lausuttuna. Kai meillä opettajilla jokin tärkeämpi tarkoitus on? Työmäärä vähenisi, kun kaiken opittavan voisi muuttaa sähköiseksi oppimismateriaaliksi, mutta yhtäkkiä työn kehittämisen ja työn mielekkyyden välille alkoi kasvaa ristiriita.
YKSILÖLLISEN OPPIMISTEKNIIKAN ENSIMMÄISET KOKEILUT
Kerron vielä hieman seikkailuistani yksilöllisen opetuksen parissa. Ennen viime lukuvuotta (2014-2015) olin kokeillut ensimmäisen kerran koko kurssin mittaisen rupeaman keväällä 2014 yksilöllistävää tapaa opettaa äidinkielen kurssilla 6 ja sen perään myös kurssilla 3. Olin antanut siis opiskelijoille koko kurssin tehtävät etukäteen ja he tekivät niitä omaan tahtiin. Suurimmilla töillä oli deadlinet pitkin kurssia. Jaoin molemmat kurssit kolmeen selkeään osaan. Opettaminen oli innostavaa, kun pääsin luokan edestä auttamaan opiskelijoita henkilökohtaisesti, juttelemaan välissä myös niitä näitä. Opiskelijat tarttuivat tunnin alussa omiin töihinsä rutinoituneesti ja pyysivät apua kun sitä halusivat. Muutos vanhaan oli merkittävä.
Yksilöllistäminen ei sellaisenaan kuitenkaan riittänyt. Opiskelijoita jäi ennätysmäärä pudokkaiksi kurssilta - nyt kun sen suorittamiseen oli kuitenkin annettu aika, joka oli yhden jakson mittainen. Joillekin työnteko ei sopinut tai he alkoivat tavoitella korkeampia arvosanoja ja jättivät kurssin kesken, kun huomasivat, ettei yhden jakson mittainen aika riitä. Kun koko osaamismäärä oli yhdessä monistenipussa, jollekin saattoi olla kova paikka todeta, että kykenee tekemään vain pakolliset perustehtävät. Tosin syksyllä muutama pudokkaista toi näytille ison nipun tehtyjä tehtäviä ja sai kurssin suoritettua hyvällä arvosanalla. Yksilöllinen pedagogiikka vaatii selkeästi määrittelemättömän ajan, mutta se vaatii opettajalta ja koululta uudenlaisen asenteen. Kun yritetään tunkea oppimäärää yhteen jaksoon, pudokkaita alkaa sadella.
Oli silti erikoista ja vähän huvittavaakin huomata, että joillekin oli helpompaa istua kurssilla ja lusmuilla se läpi (tekemällä vain arvioitavat työt) kuin tehdä tietty, hyvin kohtuullinen määrä aktiivisesti tehtäviä opetuksen kuuntelemisen sijaan (ja arvioitavat työt) päästäkseen kurssista läpi yhden jakson aikana. Jälkimmäinen olisi vienyt huomattavasti vähemmän opiskelijan aikaa, jos töitä olisi tehnyt aktiivisesti, mutta helpompaa on toki hautautua pulpettinsa taakse näppäilemään kännykkää kahdeksikymmeneksi 75 minuutin mittaiseksi oppitunniksi kuin tehdä noin puolet siitä ajasta tehokkaasti perustehtäviä.
Opetuksessa tuntui silti olevan vielä ongelmia. Vaikka kiertelin tunnit opiskelijan luota toisen luokse, tunsin koko ajan, että en voi jakaa tasapuolisesti aikaani. Joku ei kysy, vaikka kysyttävää olisi. Toinen haluaa jutella kaikesta mahdollisesta ja minun on hyvin vaikea lähteä hänen luotaan pois kesken lauseen, vaikka toisaalla olisi käsi ylhäällä. Minua kalvoi tunne, että tämä ei istu äidinkieleen. Haluan olla tasapuolinen.
Äidinkieli on toisaalta niin samanlaista ja niin erilaista kuin matematiikka, fysiikka tai kemia. Siinä missä matemaattisissa aineissa ratkotaan ongelmia ja opitaan ymmärtämään jokin ilmiö kaavana, abstraktiksi riisuttuna merkintänä, äidinkielessä isosta kokonaisuudesta yritetään löytää toistuvia ilmiöitä ja kielentää ne esimerkein tuetuiksi päätelmiksi. Saman asian voi kuitenkin sanoittaa niin monella tavalla, että tarvitaan aina inhimillinen olento se arvioimaan - siis opettaja tai opiskelutoveri tai kirjoittaja itse. Näistä useimmiten vain opettaja kykenee sanomaan luotettavasti, onko opiskelija jäljillä vai ei, itse itsensä arviointi vaatii hyvin tarkat määritelmät ja ymmärrystä. Kieli ei ole merkintätapana niin yksiselitteinen kuin matemaattiset aineet.
Äidinkielessä voi toki tehdä yksilöllisesti kielenhuoltotehtäviä, silloin kun ne ovat yksinkertaisessa muodossa. Katsotaan videoesitys kielenhuoltoasiasta tai luetaan sääntö kirjasta, tehdään harjoitukset ja osaaminen testataan Socrative-kokeella sekä arvioidaan itse oppimistavoitetaulukon avulla. Analyysitehtäviä voisi tehdä myös samaan tapaan, mutta edellä kuvaamani äidinkielen erilaisen luonteen vuoksi vastauksiin tarvitaan myös palautetta, johon ei valmis malliratkaisu aina riitä. Laajemmat kirjoitustehtävät pitää korjata ja kommentoida.
Isona ongelmana on ollut, etteivät opiskelijat lue tai edes hae korjattuja töitään. Viime keväänä heitin - siis oikeasti - metrin mittaisen kasan vuoden, parin aikana noutamattomia, tarkistamiani töitä - silppuriin. Olin palauttanut netin kautta ja paperilla kymmeniä metrejä töitä, mutta minulla ei ollut varmuutta, oliko niitä koskaan luettu. Niihin oli kuitenkin uponnut kaikki vapaa-aikani, elämäni, jonka olisin voinut käyttää toisin. Onneksi humanistina minulle ei tullut heti mieleen, kuinka monta tuntia tai vuorokautta elämästäni heitinkään silppuriin.
Ahdistuksen sijaan koin silppurihetken hyvin katharttisena.
Ammatillinen kriisi oli jokseenkin päällä, mutta tahtoni kehittyä ja innostuneisuuteni opettamiani oppiainesisältöjä kohtaan veivät minua eteenpäin. Halusin ja haluan edelleen kehittää opetusta paremmaksi, opiskelijan tarpeita palvelevaksi ja toki myös itselle mielekkääksi.
SYNTEESI
Koska keväisin kokeilen kaikkea uutta, päätin kokeilla uudenlaista opetustapaa, jossa yksilöllisen oppimisen oheen opiskelijat saavat tasapuolisen pituiset konsultaatioajat. Opiskelijat tekevät tehtäviä yksilölliseen tahtiin ja kun tietyn asian on saanut valmiiksi, voi varata opettajalle keskusteluajan.
Opettaja ei siis seilaa luokassa, vaan opettaa henkilökohtaisesti yhtä kerrallaan, suljetun oven takana.
Vähän kuin menisi lääkärille kontrolliin - tai personal trainerille kertomaan, miten paljon on jumpannut ja saamaan lisäohjeet tai reseptin käteen lähtiessään.
Kun ensimmäiset ajat oli Doodlen kautta sovittu, opiskelijat tekivät tehtäviä luokassa ja istuin ensimmäisten opiskelijoiden kanssa viereisessä työtilassa käymässä kirjoitelmia läpi, minut valtasi suunnaton onnen tunne. Olin löytänyt sen tarkoituksen, jota jäin kaipaamaan, kun näin silmieni edessä uhkakuvan pelkästä yksinkertaisuuksien jankkaamisesta ja esseetulvan tarkistuksesta, opetuksen sähköistymisestä, mahdollisesti työpaikkojen vähentymisestä ja työelämään jäljelle jäävien äidinkielen opettajien ajautumisesta tarkistusautomaateiksi, joiden tarkistamia töitä kukaan ei nouda tai avaa, jotka kuluttavat elämänsä silppuriin tai sähköpostin roskakorin uumeniin. Dystopiani muuttui siinä hetkessä unelmatyöksi, jossa saa tavata nuoria, kuunnella heitä ja tulla myös itse paremmin kuulluksi kun viesti osoitetaan henkilökohtaisesti vastaanottajalle.
Suljettu tila tekee tilanteesta vapaamman, sillä voi sanoa kaikkea, myös kritiikkiä, ilman, että tarvitsee ajatella toisten opiskelijoiden kuuntelevan vieressä. Myös opiskelijan käytös muuttuu ja he esimerkiksi uskaltavat keskustella kaiken muun ohessa lukemistaan kirjoista. Sovittu aika antaa jokaiselle tasapuolisen mahdollisuuden kysyä. 37 opiskelijan ryhmästä opin tuntemaan jokaisen pikkuisen paremmin ja voin tulevilla kursseilla keskittyä paremmin yksilön kehittymiseen.
Kävin tapaamistuokioissa opiskelijan kanssa läpi esseen ja tekstitaidon vastauksen. Keskustelin huippulahjakkaan opiskelijan kanssa motivaatiosta ja vastauksen syventämisestä. Muut tehtävät katsottiin tehdyiksi, niitä ei käyty läpi, mutta opiskelija arvioi oman osaamisensa.
Itsearviointi sujui seuraavalla tavalla: Kurssitehtävien pohjalta opiskelija oli täyttänyt taulukon, johon olin eritellyt kurssin taitotavoitteet. Jokaisella taidolla (esim. otsikkoesseen kirjoittaminen tai Suomen kirjallisuushistorian hahmottaminen) oli viisi erilaista aste-eroa, joista opiskelija valitsi sen, mikä kuvasi parhaiten hänen osaamistaan. Ensimmäinen taso oli se, jolla kurssista pääsi läpi, viimeisellä tasolla oli oppinut ja sisäistänyt asian lähes täydellisesti, oppinut myös syitä ja seurauksia tai jonkin muun ajattelun taidon. Taulukon perusteella opiskelija ehdotti itselleen myös kurssiarvosanaa. Lähes poikkeuksetta ehdotus oli järkevä. Vain kerran jouduin keskustellen ja kysellen hilaamaan opiskelijan ehdotusta alaspäin numerolla. Sekin oli tapaus, jossa opiskelija ehdotti arvosanaansa sen pohjalta, mitä oli tottunut yläkoulussa äidinkielestä saamaan, eikä sen perusteella, millaiseksi oli juuri osaamisen taulukon avulla arvioinut. Opiskelija lähti tyytyväisenä huoneesta.
VIELÄ KEHITETTÄVÄÄ
Nyt suunnittelen, mitä kaikkia kursseja voisin pitää tällä tavoin keskustellen ja tapaamisia sopien. Ainakin luovan kirjoittamisen kurssi onnistunee kokonaan personal trainer-pedagogiikalla: tehtävävalikoima esimerkiksi blogiin, omatahtinen eteneminen ja kolmesta neljään tapaamisaikaa opettajan kanssa. Uskon, että myös kasi- ja ysikurssit voisivat toimia näin. Kurssit, joiden fokuksena on kirjoittaminen, toimisivat parhaiten pt-menetelmällä. Muihin kursseihin tapaamisia voi toki yhdistää kuten tein keväällä vitos- ja kutoskursseilla, mutta on myös jätettävä aikaa yhteisöllisten taitojen, kuten keskustelun, ryhmätyöskentelyn ja puheviestinnällisten tehtävien oppimiseen sekä opastettuun ilmiöpohjaiseen oppimiseen.
Oppimateriaalia joudun silti vielä työstämään, mutta nyt minulla on selkämpi näkemys omasta roolistani ja siitä pedagogiikasta, jota haluan edelleen kehittää. Panostan arvioitaviin tehtäviin (tekstitaidon vastaukset ja esseet) ja yhteisöllisiin tehtäviin. Otan valikoiman kielenhuollon tehtäviä, joita paraikaa työstän myös itse.
Oppituntien ajallisesta kahleesta voi vapautua myös tällä tavoin, vastaanottoaikoja sopimalla, oman oppiaineensa personal traineriksi ryhtymällä.
Kannustan kaikkia ainakin kokeilemaan sitä, että muuttaa osan kurssin tunneista tapaamisajoiksi, joita opiskelijat saavat itse valita. Äidinkielen ja kirjallisuuden opetukseen se sopii hyvin. Mielelläni kuulen myös kokemuksistanne sekä annan lisää käytännön neuvoja - ettei muiden tarvitsisi kavuta takapuoli edellä puuhun.
